Ajatuksia intin jälkeen

18.02. 11:47

Kun TJ0-päivästä on vierähtänyt jo tovin aikaa ja opiskelutkin ovat alkaneet uudelleen, on hyvä pysähtyä miettimään päättynyttä varusmiespalvelusta. Jäikö siitä muuta käteen kuin sotilaspassi ja palvelustodistus? Maanpuolustustyö on arvokasta ja metsässä vietetyt päivät kasvattavia, mutta järjestelmä ei ansaitse pelkkiä ruusuisia kiitoksia.

Loppusota rajuine pakkasineen ennen joulua oli vielä viimeinen ja karvain koettelemus sekä koulutustilanne maastossa. Itse jouduin valitettavasti laistamaan osan tästä viimeisestä maastoharjoituksesta luottamustehtävien takia. Vähäinen uni, itsenäisempi toiminta ilman kouluttajien jatkuvaa holhousta ja sissihyökkäykset mihin tahansa vuorokauden aikaan näyttivät varusmiehille, millaista oikea sota saattaisi olla, ja oli samalla koe suomalaisen sotilaskoulutuksen konkreettisen tavoitteen toisesta osasta, 3-4 vuorokautta kestävästä, yhtäjaksoisesta ratkaisutaistelusta.

Kyllä varusmiespalvelus kieltämättä oli se miesten koulu, joka opetti kestämään fyysisiä, ja vielä enemmän henkisiä paineita. Prikaatimme komentaja kiteytti armeijan annin kotiutumisjuhlan puheessa: ”Yleinen asevelvollisuus ei valmenna pelkästään sotaan, vaan myös yhteiskuntavastuuseen.” Kun on oppinut kestämään painetta, tekemään pitkäjänteistä työtä sekä elämään säännöllistä päivärytmiä, omistaa myös tarmoa ja edellytyksiä selvitä reservin elämän velvoitteista, työstä, opiskelusta ja itsensä huolehtimisesta.

Puheet yleisen asevelvollisuuden yhteiskuntaan valmentavasta vaikutuksesta eivät toisaalta kuitenkaan ole enää yhtä pitäviä. Armeijassakin pääsee luistelemaan ja pakoilemaan vastuuta, kun kaverit vuodattavat hikeä luistelijankin puolesta. Nykyajan varusmieskoulutuksessa on havaittavissa ongelmallinen ilmiö, motivaatiosairastaminen, varusmiesten suussa movetus. Siinä varusmiehet käyvät aamuvastaanotolla valittamassa olemattomia tai huomattavasti valitettua pienempiä vaivoja ja sairauksiaan tähdäten vapautukseen. Niiden varusmiesten kohdalla, jotka leirien ja fyysisten rasitusten osuessa viikko-ohjelmaan terveinä karkaavat varuskuntasairaalaan hakemaan vapautuksia, armeijan kasvattama yhteiskuntavastuu ei välttämättä ole se useimmiten tarkoitettu.

Intissä elää suuri kilvoittelu eri aselajien ja koulutushaarojen välillä. Tykistö on vuoroin miltei kaikkien aselajien sorsima ”säkkiaselaji”, mutta toisaalta lukuiset maastoöiden ja armeijavertailuympäristössä vaativan matemaattisen osaamisen perusteella olemme muita edellä. Sotilaspoliisit esimerkiksi puolestaan hoitavat mielipiteitä jakavasta roolistaan huolimatta tärkeitä ja erityisiä tehtäviä sekä ovat sotilaallisen kurin ja käytöksen mallioppilaina ja valvojina. Harjoituskauden mittaan huomasi, ettei turhia tehtäviä olekaan, eivätkä sotilaat asetu suoraan paremmuusjärjestykseen sen paremmin arvon, aselajin tai koulutushaarankaan mukaan.

Ilman minuakin intin koulutushaaravalintajärjestelmästä elää lukemattomia tarinoita. Joskus sivulliset alkavat spekuloida, miksi joku ei kelvannut RUK:un tai miksi joku ei päässyt AUK:un itsevarman luonteensa, epäsosiaalisuutensa, laiskuutensa tai typeryyytensä vuoksi.

Pääsin näkemään, että harvemmin kukaan pääsee tai karsiutuu johtajakoulutuksesta tai muista suosituista koulutushaaroista juurikin jonkun yksilöllisen ominaisuuden vuoksi. Enemmän kyse on - joskus teknisestäkin - kokonaiskuvasta. Tietyin objektiivisin kriteerein määräytyvistä pisteistä ei voi lähteä tappelemaan. Sen sijaan ne kouluttajan jaoksen jäsenille antamat subjektiiviset arvioinnit, jotka monesti myös rajoittavat tulemista valituksi, riippuvat siitä puhutusta yleisestä nohevuudesta, tai ainakin siitä, kuinka nohevana taistelija muistetaan. Kokemusten vaihto kavereiden kanssa on osoittanut, että valintoja tekevät eri paikoissa eri ihmiset ja eri tavoilla.

Ilman muuta johtajiksi valikoituu pääsääntöisesti hyvää sotilasainesta ja kunnioitan suuresti monia omia varusmiesjohtajiani. Varusmiespalvelukseni aikana näin kuitenkin myös toisen ääripään, erittäin vastuullisia miehistön jäseniä sekä laiskahkoja ja epämotivoituneita johtajia, jotka eivät juurikaan esiintyneet minkäänlaisina sotilasaineksen priimuksina. Henkilökohtaisesti myös palvelustodistukseni hyvät arvosanat palauttivat itsetuntoa, jota oli syönyt niukka rannalle jäänti suositusta johtajakoulutuksesta.

On pakko myös piirtää iso, ihmettelevä naama firman jäykkään ja tehottomaan organisaatioon liittyen. Joka asiassa täysin järjenmukaisia ratkaisuja valtion byrokraattiselta laitokselta oli tietenkin turha odottaa, mutta se, että esimerkiksi muutaman kymmenen sentin arvoisten prinsessahanskojen hävittyä alkaa kallis ja laajamittainen prosessi ja paperisota, on myrkkyä uudenaikaiselle organisaatiotieteelle. Hävinneestä varusesineestä tehty pienvahinkoilmoitus kiertää kouluttajan kautta yksikön johdossa, ja, mikäli ilmoitus on väärin täytetty, tekee uuden kierroksen, kunnes mokomien kangaspalojen häviäminen on tutkittu etu- ja takaperin sekä korvausvastuu päätetty. Vaikka häviäminen päätettäisiin varusmiehen syyksi, varusesine voi tulla silti valtiolle kalliiksi byrokratian vuoksi.

Purnaamista pitää aina vähän riittää, se on tervettä. Silti yksi maailman parhaista sotilaskoulutuksista ei pärjännyt nytkään huonosti. Pahkajärven ja Rovajärven maastossa kylminä, talvisina öinä puomivartiossa virkoava hajotus, jonka kuitenkin onnistuin pitämään sisälläni, antoi valtavasti paukkuja tuleviin harjoituspäiviin ja myöhempään elämään. Loppujen lopuksi palvelusaika oli erittäin huoletonta ja mukavaa. Ei käy myöskään unohtaminen sitä inttiajan laajaa kaverijoukkoa, jonka kanssa pidän vieläkin yhteyttä.

Heikki Liukkonen