Sulakkeista ja itsenäisyydestä

Leivoin viikonlopun kunniaksi suklaakakun ja kun olin työntämässä sitä uuniin, huomasin, että uunini olikin yhtäkkiä sanonut sopimuksen irti.
Luulin vain uunin sulakkeen menneen, joten kipaisin kauppaan ostamaan uuden ja vaihdoin vanhan pois huomaten, ettei uuni herännyt siltikään eloon. Jo vanhahkot jääkaappi ja pakastinkin varmasti kiittivät, kun olin varmuuden vuoksi sähköiskua pelätessäni naksutellut pääkytkintä päälle ja pois.

Turhautuneena kylmään uunin ja turhaan sulakesäätöön päätinkin ryhtyä syömään suklaakakun kylmää taikinaa, niin en kissaakaan ehtinyt sanoa, kun jääkaapin avattuani täysi pullo ruokaöljyä tippui ylähyllyltä otsani kautta lattialle avautuen ja luoden pienimuotoisen tulvan keittiööni. Ja kyllä, tietysti liukastuin siihen öljyyn hakiessani pelastusvälineitä.
Sen jälkeen olikin aika soittaa itku kurkussa äidille. Samat jutut kerroin vähän rauhoittuneena myöhemmin iskälle. Puhelut menevät yleensä niin, että aluksi raivoan ilmoille sen, mitä on tapahtunut ja loppuajan kihisen sekä uhkailen painaa punaista äitini hekotellessa huvittuneena kömmähdyksilleni. ”Aha, no susta ei oo äiti mitään hyötyä” – mitä muutakaan sitä vanhemmalle voisi kiukuspäisenä sanoa melkein kolmensadan kilometrin päähän.

En tiedä, mikä epäonnen pilvi päälleni on laskeutunut, mutta kiukkuisia puheluita on lähtenyt kotiin melko lyhyen ajan sisällä turhankin monta. Kuka minua auttaisi, kun pankkitililtäni laskun maksu ei toimikaan ja minä vielä alaikäisenä olen aivan kädetön sen luokan kriisin koittaessa.
Tilanteiden ollessa päällä joudun pakostakin ottamaan haltuun vielä itselleni tuntemattomia asioita. Viime kuukausiin on siis mahtunut paljon opettelemista. Ei ole pitkä aika siitä, kun tarvitsi vain huutaa esimerkiksi vanhempia ja he riensivät oitis auttamaan.
Yhäkin voi huutaa, mutta apu ei saavu enää niin nopeasti perille. Sitä toivoo, että joku muu ostaisi puolestani varmasti oikeat sulakkeet tai kiertäisi ne itselleni outoon sulaketauluun paikoilleen.
Onhan ollut luonnollisesti todella opettavaista tehdä asiat alusta loppuun asti kokonaan itse. Onneksi joku on aina kuitenkin valmis olemaan puhelimen päässä, kuten vaikka silloin sulakkeita vaihtaessani. Äiti halusi olla kuulolla, jos saankin sähköiskun ja tipahdan tuolilta. Toivoisin myös jonkun linjoille mennessäni käsittämättömän pelottavan kellarikäytävän kautta pyörävarastoon, monen pimeän ja kylmän kulman taakse. On myös tärkeää muistaa ottaa tukea ja apua vastaan, kun sitä tarjotaan.

Jos jotain olen kuluneen syksyn aikana oppinut, niin sen, että saan olla mahdottoman kiitollinen yhteyksistä, jotka kulkevat yötä päivää sekä sellaisista ihmisistä keiltä voi pyytää apua koska tahansa. Vaikka olisin kuinka kaukana tahansa.
Paljastettakoon myös, että on usein myös ihan lohduttavaa kuulla se hampaita kiristävä ”Mitäs minä sanoin” -lause, vaikka punaisen luurin painaminen tuntuukin houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Tuiku Rauhala
Kirjoittaja on juvalaislähtöinen opiskelija.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Viikon kysymys

Juvan kirjasto näyttää olevan huonossa kunnossa - mitä sille pitäisi mielestäsi tehdä?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä