Lukijalta: ”Olen onnellinen, että valitsin lukioteatterin nyt”

Mitä sinulle tulee mieleen lukioteatterista? Tätä samaa kysymystä mietin viime syksynä ja pähkäilin, uskallanko hypätä teatterin rattaisiin. Jos nyt vastaisin samaan kysymykseen, vastaukseni olisi ‘’paljon naurua ja mahtava porukka’’.
Juvan lukioteatteri on ollut joka vuosi jokaisen huulilla ja ajankohtainen prosessi, mutta en ikinä ole ajatellut asiaa syvemmin. Tänä syksynä, kun ymmärsin, että lukion mukana tulee myös mahdollisuus osallistua tähän ensimmäistä kertaa, päätös oli helppo. Halusin kokeilla jotain, mitä en ole ikinä voinut kuvitella tekeväni ja toteuttaa myös lapsuuden haaveni eli tanssin harrastamisen, joten astuin tanssiryhmän saappaisiin. Tämä osoittautui erittäin hyväksi päätökseksi.

Kaikki alkoi syksyllä, kun teatteriin osallistuvat nuoret alkoivat harjoitella omia osuuksia. Me aloitimme tanssin, opettajamme Ulla-Maija Pölläsen johdolla. Ensimmäistä kertaa, kun ‘Uma’ näytti meille tanssiliikkeet, hymyilimme epätoivoisesti ja yritimme matkia perässä. Tässä tapauksessa huomaan, että lukuisat toistokerrat ja rautalangasta vääntäminen antaa hyvän lopputuloksen. Kaiken tämän ohella harjoituskertojen lisääntyessä, huomasin myös yhteishenkemme kasvavan jatkuvasti.
Tämän vuotisen lukioteatterin on käsikirjoittanut Johanna Kuusisto ja tarina kertoo siis 1990-luvun lama-Suomesta ja Halla-Ahon perheestä. Tarina on samaistuttava ja realistinen, sen takia mielestäni on helppo mukautua tarinaan ja eläytyä sen maailmaan.

Ensimmäisen kerran koko teatterin väen kokoontuessa yhteen, ymmärsin esitysten todella lähestyvän. Harjoitusillat ovat pitkiä, mutta ajankulua ei huomaa itse näyttämöllä. Olin nimittäin saanut yli 15 puhelua vanhemmiltani yhden harjoitusillan aikana, sillä he ihmettelivät missä viivyn näin myöhään. Pitkistä harjoituksista huolimatta, niinä hetkinä parasta on juuri yhdessä oleminen ja kokeminen.
Hiuslakkaa, ilmassa pöllyävää puuteria ja vaaterekkejä. Nämä tulevat mieleeni ensimmäisestä läpimenosta.
Nautin jokaisesta hetkestä ja joissain kohdin toivoin myös, että harjoitukset eivät olisi loppuneet. Ensimmäistä kertaa tämä tuntui oikeasti teatterilta ja kun katsoimme peiliin, sieltä ei katsonut opiskelija vaan tarinan henkilö. Ohjaaja Hannele Penttisen huutaessa: “Hiljaisuus!” pamppaili sydämeni jo silloin ja tiesin, mitä tuleman pitää.

Vielä muutaman ilmeen ja eleen korjauksen jälkeen, uskon, että olemme valmiita näyttämään tarinan myös muille. Olen onnellinen, että valitsin lukioteatterin nyt ja olen sitä mieltä, että tällainen tilaisuus pitää käyttää, jos on mahdollista.
Toivon, että se mahtava tunnelma mikä meillä on ollut, välittyy myös katsojille.

Iida Väisänen
Kirjoittaja on Juvan lukion ykkösluokkalainen.

Viikon kysymys

Olisiko kunnanvaltuuston pitänyt muuttaa veroprosentteja vuodelle 2019?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...