Tuiku Rauhala: ”Ikäisteni piireissä on normaalimpaa käydä kahvilassa latella kuin laavulla paistamassa makkaraa”

”Missä mun kumpparit on, mä kyllä muutan takaisin maalle”, ajattelin turhautuneena eräänä aamuyönä herätessäni kadulla meneillään olevan tappelun ääniin.
No, en ole vielä muuttanut kaupungista pois, mutta olen alkanut ajatella erittäin paljon maaseutua ja sen vanhoja, rakkaita maisemia.
Olen asunut maalla noin kymmenen vuotta lapsuudestani. Sen ajan, jonka muistan kaikista parhaiten. Olen kasvanut metsässä majojen rakentamisen parissa sekä keväisiä puroja sörkkiessä.

Välillä ehkä turhankin villi mielikuvitukseni on varmasti muodostunut juuri niihin aikoihin, kun leikin ystävieni kanssa menninkäisten, herhiläisten sekä tonttujen maailmoissa. Joskus metsäpolut taas johdattivat tuttuun lastenohjelmaan, hämyiseen ja jännittävään Syrhämään.
Yläasteikäisenä painelin aina ahdistuksissani pellon poikki metsään kantoja potkimaan tai polkaisin pyörällä hiekkateille tuulettelemaan aivojani. Se auttoi. Viime kevään yksi mieleenpainuvimmista illoista oli se, kun pyöräilin monen monta tuntia koulukirjoja pakoon, mutta myös nauttiakseni kevään taittumisesta kesään. Se ilta oli tavattoman kaunis ja rauhallinen. Eikä sitä oikein voinut olla muuta kuin onnellinen suoran hiekkatien avautuessa eteeni ja auringon laskiessa selkäni taakse.

Maaseudulla asuminen on tarjonnut aina lyhyen askeleen luontoon. Luonto merkitsee itselleni ehkä eniten elämistä tässä ja nyt. Siellä aika jotenkin seisahtuu, ja jäljelle jää vain hetkiä.
Joskus luonto kypsyttää hulluja ideoita, antaa rohkeutta ja jos ei muuta, niin ainakin paikan jonne purkaa umpisolmuun menneitä ajatuksia. Maalla ainakin minulla on vain aamut, keskipäivän jälkeiset ajat ja illat.
Täällä isommalla kirkolla taas on kuusitoista minuuttia yli ”kolmentoistat”. Sitä tulee jotenkin niin ahdistavan tietoiseksi kellon käymisestä. Bussiaikataulut, lähikaupan aukioloajat ja neljän ruuhkat ovat siitä vallan mainioita esimerkkejä.

Olen myös taannoin lukenut eräästä tutkimuksesta, että juurikin vaikka sitä neljän ruuhkaa pelkästään katselemalla voi stressaantua ja kuormittaa omaa aivokapasiteettiaan ihan huomaamatta.
Voin kyllä allekirjoittaa edellisen lauseen täysin, sillä suljen usein aamulla verhot, sillä en kykene heti herättyäni katsomaan suurta risteystä, jossa ihmiset ovat valmiina painamaan kaasun pohjaan tai ampaisemaan suojatien yli heti, kun valot vaihtuvat vihreiksi. Siinä samalla alkaa jotenkin itsekin hotkimaan aamupuuroa sukkelammin ja säntäilemään ympäri huushollia, ihan kuin olisi jo pahastikin myöhässä.

Jos minulla ei ole mahdollisuutta päästä luonnon äärelle tai ikävöin kotiseutuani, palaan yleensä kuvien ääreen tai pistän luontodokumentin pyörimään. Se on vähän sellainen oma juttuni, johon kukaan kavereistani ei osaa oikein samaistua.
Täällä kaupungissa olen myös huomannut vaikenevani, jos voisin kertoa, kuinka paljon rakastankaan kesäisiä kukkaniittyjä ja syksyisiä metsiä. Todennäköisesti olen välillä muiden mielipiteiden armolla olevilla aivoillani ajatellut sen olevan jotenkin noloa. Se taas johtunee varmaan siitä, että täällä minun ikäisten piireissä on normaalimpaa käydä kahvilassa latella kuin laavulla paistamassa makkaraa.
Mutta niin se vain on, että toisten sydämet lyövät samaan tahtiin kaupungin sykkeen kanssa, kun taas toiset tuntevat olevansa vasta tosissaan elossa päästessään soutelemaan tyynelle järvenselälle, ja se jos mikä luo mielestäni aika sopivan tasapainon.

Tuiku Rauhala
Kirjoittaja on juvalaislähtöinen opiskelija.

Viikon kysymys

Löytyykö sinun kodistasi viherkasveja?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä