17-vuotias Tuiku Rauhala: ”En halua menettää nuoruusvuosiani kuvittelemalla olevani jo jotain valmista”

Välillä on vähän vaikeaa. Kun ahdistaa, tartun yleensä puhelimeen. Joskus puhun äidin kanssa puolentoista tunnin puheluita ja joskus taas toivon, ettei kukaan yrittäisikään tavoitella. Kunpa puhelimeni ei värisisi, niin saisin ihan itsekseni potkiskella kantapäitäni ja manata huomispäivän jo valmiiksi.

On päiviä, kun pidän itseäni vanhempana ja viisaampana. Suuret ovat suunnitelmani, mutta minä itse olen vielä niin pieni, nuori. Täytän parin kuukauden päästä seitsemäntoista. Käytän omaa aikaani ihailemalla huomattavasti itseäni vanhempien ihmisten saavutuksia, esimerkiksi unelmatyöpaikkoihin pääsemisiä ja maailmanympärysmatkalle lähtemisiä. Puhumattakaan omien kahviloiden avaamisista ja kirjojen kirjoittamisista. Haluaisin itsekin olla jo löytänyt oman juttuni.
Jos rehellisiä ollaan, niin ihan varmasti kuka tahansa minunkin ikäinen pystyisi saavuttamaan aivan mielettömiä juttuja jo nyt, jos vain tahtoa ja intohimoa löytyy. Mutta on elämänvaiheita, kun olosuhteisiin ja pakotteisiin ei oikein voi vaikuttaa. Itselleni on ollut äärimmäisen haastavaa ymmärtää, että siellä koulunpenkillä kannattaa yrittää pysyä edes nämä kolme vuotta. Sen jälkeenkin ehtii varmasti tekemään paljon mielettömiä juttuja. Tuli polttelee vain kamalan paljon penkin alla ja antaisin varmasti kämppäni pois ja käyttäisin kaikki viimeisetkin varani maailman tutkimiseen, jos suinkin voisin.
Tai, voisinhan minä, mutta en näe sitä itse pitkälle katsottuna kovin kannattavaksi vaihtoehdoksi. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että kun vain luottaa elämään ja pitää siitä kiinni rankkoinakin aikoina, niin kaikki muu kyllä lutviutuu itsestään paikoilleen.

Kuka minä olen? En tosiaan tiedä. Kuka muu minä olen, kuin opiskelija, liikaa rahaa kuluttava, siniharmailla silmillä maailmaa ihmettelevä nuori. En halua menettää nuoruusvuosiani kuvittelemalla olevani jo jotain valmista, vaikka matkani on vasta melko alussa. Kliseisesti kuiskaan itselleni, etten tule varmasti koskaan olemaan valmis. Joku päivä tunnen joka solullani kuka olen, ja jonain päivinä olen vuorenvarma siitä, että olen kasa vääriä tunteita väärissä aivoissa jonkun toisen kehossa.

Miksi teen sitä mitä teen? Opiskelen, koska se antaa niin paljon jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän. Pidän itselleni lähes joka aamu motivaatiopuheen siitä, että tänäänkin kannattaa raahautua kouluun. Tulen kiittämään varmasti itseäni siitä, kuinka paljon työtä olen paiskinut. Otettakoon edellistä lausetta hieman takaisin, sillä voisin mainita, että olen ollut varmaan jo ihan liian monta kertaa lyömässä hanskoja tiskiin esimerkiksi kaksoistutkinnon kanssa painiessa.
Joku pienen pieni kipinä sieltä sisimmästä on kuitenkin aina puskenut takaisin pääkoppaan ja käskenyt suorittamaan homman maaliin saakka, vaikka juurikin sen kaksoistutkinnon.

Tosiaan, oman identiteetin kehittyminen ja sen etsiminen tekevät välillä ihan uskomattoman kipeää. Välillä se säteilee selkärangassa, joskus sydän tuntuu olevan tuhansilla umpisolmuilla. Kun niin käy, minä kömmin peittoni alle pieneen möykkyyn. Kerron itselleni, niin kuin äiti kertoisi, ettei tarvitse olla isompi kuin oikeasti on. Saatan soittaa voimaannuttavaa musiikkia tai annan itkettävien balladien vaeltaa ympäriinsä ja vuodatan kyyneleen, jos toisenkin.
Sitten minä muistutan itselleni, että olen rohkea tyttö ja lähden kohti uusia seikkailuja.

Tuiku Rauhala
Kirjoittaja on juvalaislähtöinen opiskelija.

Viikon kysymys

Kuinka usein keskimäärin saunot viikossa?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä