Kolumni: Vain numero – ja paljon muuta

Ei yhtä eikä kahta vaan lukemattomia. Niin monta kertaa olemme kukin kuulleet, kuinka ihmisen ikään liittyvän keskustelun yhteydessä mainitaan sanat ”vain numero”.
Oman kokemukseni mukaan ne lausuu useimmiten 40 ikävuoden rajapyykin ylittänyt henkilö, jolle lause ”ikä on vain numero” tarkoittaa käytännössä samaa kuin ”ikääntyminen pelottaa minua, mutta pyrin siitä huolimatta nauttimaan elämästä”.
Itselleni ikä on ”vain numero” niissä yhteyksissä, joissa olen ikäisteni seurassa. Näin lienee asian laita myös monien muiden kohdalla. Leikki-ikäinen saattaa olla hämillään koululaisten keskellä, samoin yläkoululainen lukiolaisten lomassa. Kolmekymppisestä taas voi tuntua hieman oudolta löytää itsensä parikymppisten keskuudesta. Siitä lisää hieman tuonnempana.

Aikaan sidoksissa oleva ihmisen fyysinen ja psyykkinen kehityskulku etenee eri yksilöiden välillä paljolti samassa tahdissa. Juuri sen vuoksi koemme olomme luontevaksi nimenomaan muiden kanssamme saman ikäisten parissa. Yksilöiden saman tahtista kehityskulkua edesauttavat myös monet yhteiskunnalliset tekijät kuten oppivelvollisuus, asevelvollisuus sekä tuoreimpana nuorisotakuu. Ne lisäävät osaltaan tietyn ikäisten taustoista löytyviä yhteyksiä.
Palataan nyt parikymppisten ympäröimiin kolmekymppisiin eli käytännössä omaan arkeeni. Kaikki minua tuntevat tietävät, kuinka hysteerisesti suhtaudun ikääntymiseen.
Ryppyjen etsiminen peilin edessä alkoi parikymppisenä, enkä ole vieläkään päässyt kunnolla yli 30-vuotissyntymäpäivän aiheuttamasta ahdistuksesta. Siitä huolimatta koen pärjänneeni suhteellisen hyvin – ennen tätä syksyä. Siihen asti olin onnistunut ympäröimään itseni suunnilleen omanikäisilläni ihmisillä, joiden seurassa henkilökohtainen ikäkriisini pysyi aisoissa.

Elokuun lopussa tilanne muuttui. Yhtäkkiä huomasin viettäväni leijonanosan valveillaoloajastani 19-23-vuotiaiden, siis minua kymmenen vuotta nuorempien nuorten aikuisten parissa. Varsinainen oman elämäni kauhuskenaario. Alkuun tunsinkin itseni tylsäksi, joukkoon sopimattomaksi ja ennen kaikkea vanhaksi. Minua ei karteltu tai kummasteltu, mutta oma ulkopuolisuudentunteeni oli vahva.
Onneksi en heittänyt hanskoja tiskiin. Sopeutuminen ja oman ajatusmaailman muuttaminen eivät käy käden käänteessä, mutta olen huomannut edistyväni.
Kiitos luokkakavereideni, koen päivä päivältä enemmän ja enemmän kuuluvani porukkaan, iästäni huolimatta. Emme ehkä voi muistelle yhdessä Suomen vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruusjuhlahumua (iso osa luokkakavereistani on syntynyt vuoden 1995 jälkeen), mutta mitä sitten. Me luomme joka päivä uusia, vain meidän luokkamme tiedossa olevia ja yksinomaan meitä yhdistäviä muistoja!

Sitä paitsi: koulussa parasta aikaa meneillään olevan kehityspsykologian kurssin ansiosta tiedän nyt varmaksi, että ikä todellakin on vain numero – jos siis puhutaan ihmisen kronologisesta iästä.
Sen lisäksi on kuitenkin olemassa myös biologinen ikä, psykologinen ikä, sosiaalinen ikä sekä persoonallinen ikä, joka kuvaa ihmisen kokemusta omasta iästään. Minun kohdallani se on puolittunut tämän syksyn aikana viisikymppisestä kaksivitoseen.

 

Suvi Peltola
Kirjoittaja on opintovapaalla oleva Juvan Lehden toimittaja.

Viikon kysymys

Pitäisikö Suomessa olla yleisissä vaaleissa äänestysvelvollisuus?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...