0

Kolumni: Sinisen valon hurmiossa – somen sivutuotteena tuleva riippuvuus aiheuttaa ahdistusta

Pitkälle on tultu. Luulin saaneeni vahinkosoiton isoäidiltäni eräs päivä, kun luurini näytössä koreili häneltä saapuva videopuhelu. Kun soittoääni ei katkennutkaan heti, tajusin historiallisen päivän todella koittaneen.
Tokaistuani ihmetyksen saapuneesta videopuhelusta lähes 80-vuotiaalta mummoltani, en voinut enää muuta kuin hymyillä nähdessäni hänen nauravaiset silmänsä ja hopeat hiuskiehkuransa.
Minulla ja mummollani on aivan liian monta kilometriä välissämme emmekä näe usein. Sen takia ihan vain toisen kasvojen näkeminen tuntui erityisen ihanalta.
Jokin tuossa hetkessä kolahti minuun, enkä ole voinut olla tuntematta suurta kiitollisuutta nykypäivän puhelimista ja sosiaalisesta mediasta, jonka kautta tavoittaa sekunneissa lähes kenet tahansa.
 
Syy, miksi tämä tuntuu juuri nyt näin merkittävältä itselleni, on se, että olen kamppaillut melko paljonkin ahdistuksesta, jota koen sosiaalisen median otteesta.
Olen potenut saamattomuutta nähdessäni muiden julkaisevan päivityksiä suoritetuista päivän askareista, käynyt nukkumaan mieli raskaana lukemistani uutisista maailman menosta ja napsinut Ibumaxia kipeään otsalohkoon liiallisesta ruudun tuijottamisesta.
Mutta tänä keväänä olen napannut itseni kiinni tuosta saastaisesta virrasta, ja alkanut tosissaan käyttämään somea uudella tavalla ottamalla siitä itselleni kaikki hyödyt irti.
Olen pitänyt linjat auki lähimmäisiin videopuheluilla ja viestittelemällä arkisia tsekkauksia kuulumisista, sohvasurffaillut maailmalla artikkeleiden ja videoiden kautta sekä antanut monen päivän naurut niin itselleni kuin ystävillenikin jakamalla hauskoja kuvia ja vitsejä.
Mielen päälle jäävistä uutisista olen oppinut sen verran, että luotan korviini kantautuvan kyllä ne, jotka oikeasti vaikuttavat elämääni eikä uutissyötteen jatkuvasta päivittämisestä saa muuta kuin ikävän krampin sormeen.
 
Kaiken edellä mainitun edistyksen jälkeen olen kohdannut myös toisen merkittävän asian. Olen riippuvainen somesta. Olin vasta kolmentoistakesäinen, kun hyppäsin ensimmäistä kertaa syvään päätyyn kirjautumalla pariin yhteisöpalveluun eli Facebookiin ja Instagramiin.
Luulen kasvaneeni ikään kuin siihen kiinni, että on normaalia nähdä jatkuvasti mitä minulle niin tutut kuin tuntemattomatkin henkilöt tekevät.
Kyltymätön uteliaisuuden tunne on totta, ja esimerkiksi kirjoittaessani näitä mietteitäni olen tarttunut tuohon viheliäiseen kapulaan jo lähes kymmenen kertaa. En muista, koska olisin viettänyt yhden päivän siten, etten näkisi, kuulisi tai lukisi kenestäkään toisesta mitään.
 
Nyt näin koronatilanteen vallitessa ei ole muuta kuin aikaa repäistä laastari irti ja luoda säännöt uudestaan omani ja somessa olevien miljoonien muiden elämien väliin.
Vaikka rakastankin ennennäkemätöntä yhteydenpidon mahdollisuutta ja koko maailman tavoitettavuutta, jota some meille antaa, koen silti erittäin ristiriitaisia fiiliksiä ainakin itselleni sivutuotteena tulevasta riippuvaisuudesta. En oikein tiedä miten päin olla, mutta se on ihan ok.

Tuiku Rauhala
Kirjoittaja on juvalaislähtöinen opiskelija.

Viikon kysymys

Parasta kesässä?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...