Kolumni: Jokapäiväinen opiskelija – ”Uusien asioiden oppiminen ei vaadi aina sitä, että nimen pitäisi koreilla jonkun koulun listoilla”

Röhnötän kotisohvallani. Siirrän vesilasini kauemmas ja klikkaan sähköpostistani auki minulle lähetetyn linkin korkeakoulujen pääsykokeiden ensimmäiseen osaan. Näytölle ponnahtaa nollaa kohti valuva ajastin. Vielä neljä minuuttia. Vilkaisen urheilukelloani ja sykkeeni näyttää lähes kolminumeroista lukua. Se saa minut kohottamaan kulmakarvojani kunnes uppoudun vielä mielessäni kertaaman nopeasti tilavuudenmuunnoslaskuja, ihan kuin se enää tässä vaiheessa olisi mitenkään merkittävää. Sitten kello katoaa ja eteeni avautuu sähköinen koe. Suoritettuani kokeen reilussa puolessatoista tunnissa, jäin istumaan hetkeksi sohvalle lamaantuneena. Olin todella antanut kaikkeni ja pääkoppani tuntui hassusti hieman puutuneelta. En ollut pitkään aikaan käyttänyt aivokapasiteettiani yhtä tehokkaasti niin tiukan ajan alla. Kaiken kaikkiaan kokeesta jäi kuitenkin melko luottavainen olo ja vaikken uskaltanutkaan sitä muille ääneen sanoa, kuiskailin itselleni, että minulla voisi olla jopa mahdollisuuksia päästä pääsykokeiden toiseen osaan. Se suoritettaisiin paikan päällä oppilaitoksella mahdollisten sähköisen kokeen lunttaajien karsimiseksi. Kokeen jälkeinen aika oli pitkä kuin nälkävuosi ja tulosten odottaminen oli jännittävää. Kiljaisin saadessani eräs ilta uuden linkin, jota klikkaamalla näkisin netissä olevan taulukon, joka kertoisi, tuliko kutsua toiseen osaan koetta vai ei. No, ei tullut. Rehellisesti sanottuna en ensin uskonut sitä vaan tarkistin pariin otteeseen luinkohan varmasti oikeaa riviä. Tajutessani tappioni, nousin seisomaan ja kirosin mielessäni kunnes purskahdin itkuun. Tuona hetkenä olin mahdottoman pettynyt itseeni ja harmistunut, koska olisin todella tahtonut päästä sisään hakemaani kouluun. Kuitenkin jo hetken päästä jopa omaksikin yllätyksekseni, kyyneleeni alkoivat virtaamaan kohti hymynkaaria. Tajusin, että hyvänen aika! Kyllä sen pitääkin potkia takamukseen ja aiheuttaa ärräpäitä, kun en päässyt eteenpäin hakuprosessissani. Se kertoo vain ja ainoastaan siitä, että todella halusin sitä. Tämä ei ollut tunnustelukerta siitä, olisiko hakemani koulutus ehkä minun juttuni. Vaan minun juttuni oli päästä lämmittämään juuri kyseisen koulun penkkiä, vaati se sitten kuinka monta hakukertaa tahansa. Hehkulamppu oli syttynyt pääni päälle. Suuri tunneskaala haihtui aika nopeasti ohi ja löysinkin itseni piakkoin kirjaston hyllyjen välistä. Lainasin oppikirjan toisesta minua kiinnostavasta aiheesta, talojen rakentamisesta, ja päätin iskeä kihelmöivän opinjanoni sen kansien väliin. Opiskelin kirjan muutamassa päivässä ja tulin siihen tulokseen, että mikä upea, mielenkiintoinen elämä! Uusien asioiden oppiminen ei todellakaan vaadi aina sitä, että nimen pitäisi koreilla jonkun tietyn koulun listoilla. Tuiku Rauhala Kirjoittaja on juvalaislähtöinen opiskelija.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa digi ja pääset lukemaan kaikki Juvan Lehden sisällöt.

Tilaa 1 kk 1 € Tilaa 3 kk 4 €/kk Olen jo tilaaja