Toista kuukautta sitten sain puhelinsoiton, jossa minulle ilmoitettiin, että kaikki seurakunnan tilaisuudet aiotaan perua vallitsevan pandemian takia. Se koskisi myös vastikään aloittamiani ylistys-ja rukousiltoja seurakuntatalolla.
Olin uutisesta surullinen ja samalla kauhuissani, kuinka tulisin selviämään alkavasta keväästä ilman noita iltoja, joissa olin pitkästä aikaa saanut kokea uskovien yhteyttä, ystävyyttä ja jopa elämän tarkoitusta.
Koen, että nuo illat olivat Jumalan lahja minulle ja seurakunnalle, sillä olihan kyse Jumalan ylistämisestä ja kiittämisestä. Jo muutamien kokoontumis kertojen vaikutus näkyi mielialassani ja jaksamisessani. Sen vuoksi minulle ei ollut yhdentekevää noiden iltojen peruuttaminen, siitäkään syystä, että illoissa kävijämäärä jäi alle kuuden.
Aluehallintoviraston puolesta olisimme voineet iltoja jatkaa kiihtymisvaiheessakin, mutta miksi seurakunta täällä ja muuallakin halusi tehdä näin jyrkkiä päätöksiä?
Tiedän, että kuuteen henkilömäärään rajattu osallistujamäärä olisi pitänyt monta seurakunnan piiriä hengissä ja sallinut uskovien turvallisen kokoontumisen.
Pientä piskuista laumaa, uskovien ydinporukkaa tällaiset päätökset koskettavat kipeimmin ja voivat saada aikaan jopa loukkaantumista. Ymmärtää minun ei tarvitse, anteeksiantava kuitenkin olen rajoituksista aiheutuvista henkilökohtaisista koettelemuksista huolimatta.
Vanhuksia ja syrjäytyneitä käy eniten sääliksi, kun rajoitukset kapeuttavat elämänpiiriä entisestään.
Vanhuksia ja syrjäytyneitä käy eniten sääliksi, kun rajoitukset kapeuttavat elämänpiiriä entisestään.
Luin äskettäin kirjan holokaustista selvinneestä nuoresta naisesta, Rosesta. Hän otti valtavia riskejä kertoakseen Jeesuksesta toisille kuolemanleirillä oleville juutalaisille. Kaikkea valvottiin ja yksikin virheliike saati sääntöjen rikkominen johti hengen menettämiseen.
Kirjan sanoma jos mikään, kertoo Jumalan tavasta toimia äärimmäisissäkin olosuhteissa tavoittamalla ja kutsumalla ihmisiä pelastukseen. Hän haluaa koota omansa kuin kanaemo tipunsa siipiensä suojaan. Uskovilla on oikeus tuntea tuota turvaa ja rauhaa niin vaarojen kuin vainojenkin keskellä. Matt. 11:28.
Jeesus itse on seurakunnan pää. Silloin, kun me olemme Jumalan käytettävissä, seurakuntaruumiin eläviä jäseniä, vaikka olemmekin lainkuuliaisia kansalaisia, me todella kuuntelemme, kunnioitamme ja pelkäämme Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Tähän kristityn sydämessä oleva rauha perustuu.
Jeesus on tullut antamaan yltäkylläisen elämän omilleen. Minä kurja ihminen sain noissa ylistys- ja rukousilloissa sen tuntea.
Juvan seurakunnan
vapaaehtoinen