Hartaus: Draamaa ja rukousta – Christian Eriksenin tilanne muistutti, ettei uskonto ole kadonnut mihinkään

Sirkka Pylkkänen

Edellisen hartauskirjoitukseni aikoihin miesten jalkapallon EM-kisat olivat alkamassa. Tätä kirjoittaessani on juuri selvinnyt, että Huuhkajat eivät päässeet jatkoon.

Hannu Hanhen tuuria ei tällä kertaa ollut riittävästi. Ensimmäinen tunne on varmaanikin pettymys, mutta kisat olivat myös monella tapaa Huuhkajien osalta myös onnistuneet.

Ei ole tarvinnut tuntea myötähäpeää sen enempää joukkueen kuin suomalaisten kannattajien osalta. Onnistumisten hetkinä on osattu olla iloisia ja pettymysten tullessakin on osattu kannustaa. Näilläkin osa-alueilla suomalaiset ovat menneet suuresti eteenpäin.

Huuhkajien EM-kisoihin pääsy oli suuri ilonaihe, harmillisesti kisat kuitenkin siirtyivät vuodella eteenpäin korona-pandemian vuoksi.

Huuhkajien ensimmäinen EM-kisaottelu oli hyvin dramaattinen tanskalaisen pelaajan tuuperruttua kesken kaiken kentälle saatuaan sairaskohtauksen. Christian Eriksen saatiin elvytettyä ja vietiin paareilla jatkohoitoon.

Kentältä kuljettaminen pyrittiin tekemään uteliaiden katseilta suojassa ja kas kummaa, pelaajan pääpuolta suojasi Suomen siniristilippu. Henkilökunta oli napannut irti ensimmäisen eteen sattuneen suojaksi käytettävän ison ”lakanan”, joka tällä kertaa sattui olemaan Suomen lippu.

Tuon näkeminen herätti minussa monia ajatuksia. Suomen lippu saattelemassa vastustajan pelaajaa kentältä toimi vertauskuvana sille, että myös suomalaiset toivoivat Eriksenin toipuvan.

Jotkut katsojat ja pelaajat olivat ristineet kätensä. Alitajuisesti ehkä. Ristityt kädet ovat usein rukouksen merkki. Eri maista laitetuissa tsemppiviesteissä sanottiin, että he muistivat Christian Erikseniä rukouksissa. Uskonto ei siis ole kadonnut minnekään.

Kamera näytti Eriksenin elvyttämistä yllättävän pitkään. Se herätti ihan aiheellisesti keskustelua. Minä mietin asiaa yksityisyyden suojan kannalta.

Onnettomuuspaikalla ei kuvata ja kyseistä tilannetta voidaan verrata mihin tahansa muuhun onnettomuuteen. Vielä enemmän keskustelua herätti se, että lapset ja nuoret ottelua katsoessaan saattoivat järkyttyä tajutessaan kuoleman todellisuuden.

Kuolema on sysätty ihmisten arkisen elämän ulkopuolelle. Se näkyy vain television ja suoratoistopalvelujen draamasarjoissa tai videopeleissä ja molempien kohdalla voi ajatella, kuolema ei ole totta. Peli on peliä eikä totta ja tuo näyttelijä ilmestyy taas muussa sarjassa elossa.

Kun ammatikseen urheilua harjoittava, timmissä kunnossa oleva alle 30-vuotias mies, terveyden perikuva, saa sydänpysähdyksen kesken urheilusuorituksen, se muistuttaa, että kuolema on aikuisten oikeasti olemassa.

Kerran se osuu meidän jokaisen kohdalle, vaikka eläisi miten terveellisesti. Omasta tai rakkaan ihmisen elämästä luopuminen tuo mukanaan suuren surun. Onneksi kristitylle kuolema ei ole mikään musta aukko, joka tempaa rakkaan ihmisen jonnekin tuntemattomaan.

Kristitylle kuolema tarkoittaa perille pääsyä. Jeesus sanoo Raamatussa: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh. 11:25-26).

Kun Christian Erikseniä kannettiin paareilla Suomen siniristilipun suojatessa häntä ulkopuolisten katseilta, minäkin ristin käteni ja rukoilin Eriksenin puolesta. Ehkä sinäkin teit niin. Kuultiinkohan meidän rukouksemme.

Kirjoittaja on Juvan kirkkoherra

Kommentoi

Palvelut

Ruokapaikka