Maanviljelijä Reino Allan Martikainen menehtyi 7.8.2022 lyhyen mutta nopeasti edenneen sairauden murtamana 81-vuotiaana.
Reino syntyi nelilapsiseen perheeseen 16.6.1941 ja oli sisarussarjan ainoa poika. Reinon nuoruusvuodet olivat työntäyteiset. Erkki-isä menehtyi yllättäen elokuussa 1953 vain 55-vuotiaana Reinon ollessa 12-vuotias.
Penttilän tilanpidon vastuu siirtyi kerralla Reinon, sisarten ja Ilmi-äidin vastuulle. Tuleva talvi oli raskas, Reino sairastui vakavaan umpisuolentulehdukseen, ja kuumeilu johti kuukauden mittaiseen sairaalareissuun Mikkeliin.
Elämänlanka oli ohut muttei katkennut. Samana talvena myös tilan ainut hevonen sairastui ja neljä lehmää saivat poikimahalvauksen. Kaikesta tästä selvittiin mutta vastoinkäymiset varmasti jättivät leiman Reinonkin elämään.
Täysi-ikäistyttyään Reino suoritti Lahden Seudun Maamieskoulun, ja se jäikin hänen ainoaksi ammatilliseksi kouluksi, sillä tilan työt täyttivät päivät ja illat. Kylän nuoret pelasivat kesäiltaisin pallopelejä kylällä, mutta Reinoa ei siellä näkynyt.
Talvi-iltoina hän kuitenkin osallistui mieluusti Maaseudun Nuorten Liiton Etelä-Juvan osaston vilkkaaseen toimintaan muiden nuorten tavoin. Siitä hän kokosi kirjan ¨Muistojen Kipinä¨ pari vuotta sitten.
Monille ystäville jäi Reinosta muistoksi veistetty karhuhahmo oven pielessä tai omassa puutarhassa.
Puoliso Ulla-Maijakin löytyi kaukaa Leskelän kylältä, parin kilometrin päästä. Hääpäivää vietettiin maaliskuussa 1966, ja myöhemmin perheeseen syntyivät pojat Petri ja Janne.
Reinon elämäntyö muodostui maanviljelystä sekä karjan- ja metsänhoidosta. Luonnollisesti luottamustoimetkin löytyivät Juvan Osuusmeijerin ja myöhemmin Luomumeijerin piiristä. Uskottuna miehenä hän toimi yli vuosikymmenen sekä Juvan Kotiseutu- ja museoyhdistyksen jäsenenä useamman vuoden.
Siirtyminen luomuviljelyyn kuvastaa hyvin Reinon luontosuhdetta ja uteliaisuutta toisenlaisiin, luontoa kunnioittaviin tuotantotapoihin. Myös metsänhoidossa hän pyrki ottamaan huomioon metsän kokonaisvaltaisena ympäristönä puineen ja eläimineen. Metsätaitokilpailuihin osallistuminen oli hänelle mieluisaa vapaa-ajan puuhaa.
Sukupolvenvaihdoksen jälkeen, Petrin jatkettua tilan isännyyttä 2004, Reino saattoi keskittyä enemmän harrastusten pariin. Öljyvärimaalaus, veistotaide ja perinnetaitojen keruu sekä vanhojen koneiden kunnostus olivat hänelle mukavaa ajankulua.
Erityisesti eläinhahmojen veisto moottorisahalla oli hänelle helppoa, ja sorvaustyötkin sujuivat. Maamoottorikin kunnostettiin pärehöylän eteen yhdessä Maljasen Kyöstin kanssa.
Reino keräsi paljon perinnetietoa vanhoista työtavoista ja koneista sekä kuva- ja tekstitiedostoa Aholan kylän elämästä. Ehkä alkusysäys kylähistorian tallentamiseen oli jo vuonna 1985 alkanut ”Koikkalan seudun perinnetietoa” -kirja, jonka työryhmässä hän oli mukana. Myös oman kotimuseon kokoaminen ja rakentaminen alkoi jo varhaisessa vaiheessa.
Reinolle koti, perhe ja ystävät olivat voimavara läpi elämän. Erityisesti kyläläiset ystävinä merkitsivät hänelle paljon. Reinon lempeä, kiireetön luonne mahdollisti aina pienen juttutuokion kohdatessa.
Hänelle kaikki ihmiset olivat samanarvoisia, erilaisia mutta laulun arvoisia. Eikä Reino jättänyt huomiotta varsinkaan lapsia. Suuressakin ihmisjoukossa hän kyseli pienimmiltä kuulumiset aikuisten tavoin. Myös puunveistossaan hän teki vekkuleita eläinhahmoja lapsia ilahduttaakseen.
Auttaminen ja talkootyö kylällä pyyteettömänä puurtajana, monien muiden tavoin, tuotti hänelle paljon iloa. Vuoden kyläläinen -titteli oli Reinolle varmasti mieluisa huomionosoitus, omalta kylältä.
Kesäiset niittotyöt, torialueen ja muistomerkin kunnossapito sekä Puottopaikan uimaranta olivat talkookohteena usein. Reinon viimeiseksi talkootyöksi tämän vuoden keväällä jäi Puottopaikan vieraskirjalle tehty kaappi.
Monille ystäville jäi Reinosta muistoksi veistetty karhuhahmo oven pielessä tai omassa puutarhassa. Se lempeä ja kiireetön.
Kirjoittaja on Reino Martikaisen siskon poika.